Jodlausta ja kurlutusta

Tämän blogitekstin inspiroi taannoinen uni, jossa jostain syystä olin kaupassa. Eipä siinä vielä mitään. Koska uneen sisältyi myös magneettijuovalliset pankkikortit, uneksujan mielenlaatu on viimeistään tämän faktan myötä perustellusti kyseenalaistettavissa. En myönnä näkeväni tällaisia unia usein, mutta jokainen tehköön oman päätelmänsä, mistä nämä jorinat syntyvät.

Siispä asiaan. Luvassa on väläyksiä aikakaudelta ennen Jonneja ja Veetejä! Ehkä turhia knoppitietoja menneisyydestä! Ennen kaikki oli paremmin (ainakin osittain)!

Lähimaksu on sangen tuore keksintö, mobiilimaksuista puhumattakaan. Vielä vuoden 2010 tietämillä korttimaksu hoitui niin, että maksukortti annettiin kassalle, joka höyläsi sen magneettijuovan. Tämän jälkeen kassa tulosti kuittikopion, johon raapustettiin hieroglyfeillä allekirjoitus todistamaan, että pankkikortti on todellakin omasi eikä nyysitty satunnaiselta ohikulkijalta. Jo muutama vuosi sirunlukijallisten maksupäätteiden yleistymisen jälkeen valtaosa oli unohtanut kuinka nakkiottimilla ylipäätään kirjoitetaan. Edistyneimmät unohtivat nimensäkin, jotta pin-koodi mahtui takaraivoon.

Tiedon valtatie oli vuosituhannen alussa äänekäs, mutta erittäin hidas. Netti on tänä päivänäkin äänekäs, mutta se johtuu käsittämättömästä määrästä älämölöä, ei itse tekniikasta. Kuvittelepa vain, että puhelimesi kurluttaisi ja jodlaisi minuutin ennen jokaista ruudun pyyhkäisyä ja hipaisua. Kaverin lähettämän linkin latautumista odotellessa ehti syödä, käydä ulkoilemassa ja nukkua. Useamman kerran. Kun nettisivu lopulta latautui kokonaan, kaveri oli ehtinyt jo naamatusten kertoa saman asian välitunnilla.

Koulussa pääasiallinen työväline olivat lyijykynä, vihkot ja kirjat. Liitutaululle kirjoitettiin käsin. Piirtoheittimet ja monisteet olivat tiedonjakamisen tehokkain keino. Jokaisella oli oma vuoro olla luokan järjestäjä, joka puhdisti liitutaulun, tuuletti nuorison hajun luokasta ja teki muita opettajaa avustavia töitä välkän aikana. Kylminä ja sateisina päivinä tämä oli mukava pesti, mutta parasta välituntien vietettä oli ehdottomasti olla ulkona kavereiden kanssa: talvisin rakennettiin lumilinnoja, syksyisin ja keväisin oltiin vaikkapa piilosilla. Kyllä, silloin talvet olivat aina lumisia - ainakin muistelisin näin.

Sivujuonteena omasta menneisyydestäni sen verran, että ala-asteella rehtori piti huolen, että pienehkössä kyläkoulussa oli 1990-luvun lopulla sen ajan moderneimpia tietokoneita. Niillä pyöri sekä Moppi että Doom, luvan kanssa. Näin jälkikäteen ajatellen tämän vaikutus omaan uravalintaani ATK:n/IT:n/teknologian parissa on ollut sangen merkittävä. Kiitoksia ja terveisiä entiselle opettajalleni, jos satut tämän lukemaan (todistetusti blogilla on noin kolme ja puoli vapaaehtoista lukijaa, sisältäen minut itseni).

2000-luvun alussa ei ollut riskiä Temu-heräteostoksille. Varsinaiset verkkokaupat olivat vielä harvemmassa kuin pierut Saharassa. Jos kauppoja mieli tehdä, piti tilauslomake täyttää paperille ja postittaa. Edistyneimmillä verkkokauppa tarkoitti, että saman tilauskupongin saattoi täyttää nettisivuilla tietämällä tuotenumerot. Ennen tilaamista piti selvittää, mihin rahansa aikoo haaskata. Tämä onnistui postimyyntiä varten tehtyjen selluloosavalmisteiden avulla. Edesmenneen Anttilan jykevä tuoteluettelo oli monessa kodissa koko perheen legenda. Moni muistaa myös esimerkiksi Bilteman ja Hobby Hallin tuoteraamatut. Wolt-tilauksiin tottunut, kärsimätön nykyihminen järkyttyy pelkästä ajatuksesta ja vaivannäöstä. Tosin tuohon aikaan posti kulki ripeästi, ja myytävät tuotteet olivat varastossa Suomen maaperällä valmiina, joten toimitusajat mitattiin tyypillisesti reilussa viikossa. Saapumisilmoitus kolahti postilaatikkoon. Sähköisyys teki vasta tuloaan.

Siinä kaikki tikulla silmään tökkimiset tällä kertaa.


Kommentit

Kommentit ilmestyvät näkyville todennäköisesti viiveellä laiskan moderoinnin vuoksi. Asiattomat kommentit päätyvät automaattisesti bittiavaruuden synkimmälle kiertoradalle mätänemään.